torstai 3. tammikuuta 2013

War ain't over

Suomalainen petoviha on muinaisina aikoina ollut vielä paljon maanisempaa kuin nykyään. Muinaisilla ajoilla tarkoitan nyt eritoten ajanjaksoa 1600-luvulta pitkälle 1900-luvulle, jolloin petoja vastaan käytiin suoranaista sotaa, maksettiin tapporahoja ja puhuttiin taistelumenetelmistä.

Suomalaisten ihmisten vastapuolena sodassa olivat kauhistuttavat suomalaiset pedot: karhu, susi ja hylje. Näitä henkilöitä on maassamme vihattu jopa enemmän kuin ulkomaalaisia ihmisiä, mikä on jo aika paljon. Tavoitteet suden, karhun ja hylkeen suhteen ovat olleet samat kuin Hitlerillä juutalaisten suhteen.
Hups!
Kuten Maa- ja metsätalousministeriön ylijohtaja Tauno V. Mäki vuonna 1967 kirjoitti: "Suomen kansaa ei yleensäkään voida sanoa eläinystävälliseksi ja petojen hillittömässä vihaamisessa suomalaiset ovat aivan omaa luokkaansa. Yleinen käsitys on, että kaikki, minkä luullaan aiheuttavan vähäisintäkin vahinkoa, pitäisi kiireesti tappaa sukupuuttoon."
Taunokin tykkäsi tappamisesta, vaikkei sukupuuttoa tavoitellutkaan.

Itämerellä elää arviolta 26 000 harmaahyljettä. Toinen maassamme elävä hyljelaji on äärimmäisen uhanalainen saimaannorppa, joita on jäljellä noin 310 yksilöä. Karhuja Suomessa elää noin 1500-1600, WWF on luokitellut suomalaisen karhun vaarantuneeksi. Suomen susikannaksi taas arvioidaan vain 140 yksilöä. Susi on maassamme äärimmäisen uhanalainen, mutta ei silti rauhoitettu. Yhteensä näitä petoja on siis suomalaisten ihmisten (mikäli koko Itämeren alue lasketaan Suur-Suomeen ja totta kai se lasketaan) riesana reilusti alle 30 000 yksilöä. Vertailun vuoksi ihmisiä Suomessa oli marraskuun lopulla Tilastokeskuksen arvion mukaan 5 425 058 kappaletta.
G. Rondoletius oli puolensa valinnut hyljesodassa.

Ihmislajilla on erikoinen tapa olettaa, että kaikki maa-alueet ja vesistöt kuuluvat automaattisesti hänelle. Samoin näillä alueilla elävät syötäväksi kelpaavat henkilöt ja muu irtaimisto. Ihmislaji pitää jopa kohtuullisena sitä, että heidän pitäisi voida lenkkeillä metsässä pelkäämättä törmäystä suurpedon kanssa. Todennäköisyys kohdata yksi 140:sta sudesta tai 1500:sta karhusta on lopulta aika pieni. Hyljettä tuskin kukaan pitää verenhimoisena ihmissyöjänä, heidän ainoa syntinsä on edelleen ruokavalio. Syövät kaloja silkkaa ilkeyttään. Toisin kuin ihmiset, jotka syövät kaloja siksi, että heille on joku sanonut, että se on terveellistä.
Ahven. (Edelleen hankalaa löytää kuvia elävistä kaloista.)
Lohi.

Lähteinä käytin Pasi Klemettisen Kurkistuksia karhun kulttuurihistoriaan ja Juha Ylimaunun Elinkeinot ihmisen ja eläimen suhteen muokkaajana -artikkeleita. Kritiikin sananen: Klemettisen artikkeli ei käsittele karhun kulttuurihistoriaa vaan ihmisen. Samoin Ylimaunun artikkelissa puhutaan ainoastaan ihmisen suhteesta eläimeen ja siitä, miten on kuitenkin aika ok ihmisen tappaa eläimiä. Ei kovin vuorovaikutteista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti