perjantai 31. elokuuta 2012

Leikkisät näädät ja muita metaforia


Eräs kaunisrintainen ystäväni pukeutui illanviettoa varten niin elähdyttävästi, että puhkesin ylistysvirsiin. Koska suhteemme on puhtaasti platoninen olivat myös ylistykset pyyteettömiä eli siis vilpittömiä. Etsin oikeita vertauksia vesiputouksista, hyppyreistä ja muita maisemallisista elementeistä, mutta lopulta suurinta hilpeyttä aiheutti vertaus kahdesta leikkisästä näädästä, jotka kurkkivat koloistaan. 

Näätä
Tämän aasinsillan kautta päästäänkin sitten kätevästi asiaan, josta Laura mainitsikin, eli eläimeen symbolina tai metaforana. Eläimiä on nimittäin kaikkialla sielläkin, missä mitään otuksia ei ole aikoihin nähty. Ihminen on ihmiselle susi, jotkut ovat verenimijöitä, ja toisilla on jopa oma majava. On haukkaa, kotkaa ja puumaa, lauhkeaa lammasta, pässiä narussa, tervettä pukkia ja hirveetä pukkia. Haahkoja, sikoja ja kyyhkyläisiä. 

Teatterintekijä Tuija Kokkonen totesi jollakin luennolla, että samaan aikaan, kun maailmaa koettelee ennennäkemätön eläinlajien sukupuuttojen aalto, eläinten representaatiot ovat räjähdysmäisesti lisääntyneet. Idea on kiinnostava ja sysää ajatuksia liikkeelle. Eläinvertauksetkin ovat alun perin syntyneet kosketuksesta eläinten kanssa ja eläinten tapojen tuntemuksesta. Nykyään kontaktia muihin kuin lemmikki- ja eineseläimiin on koko ajan vähemmän. Vertaukset elävät omaa elämäänsä, ja usein vertaus onkin ainoa jäljelle jäänyt kosketus kyseiseen eläimeen. Samalla tavalla kontakti oikeisiin eläimiin on korvaantunut kontaktilla eläinten kuviin.

Nyt, jos ne oikeat eläimet jossakin kaukana katoavat se ei oikeastaan meitä hetkauta, sillä meille eläimet ovat jollakin tavalla jo muuttuneet symbolisiksi. Ne katoavat meristä, metsistä ja taivaalta mutta siirtyvät kansoittamaan ihmisen kieltä ja kuvia. Eläimet ollaan ikään kuin siirtämässä itsenäisistä luontokappaleista osaksi kulttuuria. Vaikka alkuperäinen fyysinen eläin katoaa, meillä on silti sen eläimyys, jota voimme hyödyntää mitä erilaisemmilla tavoilla. 

Näätä on sukua karhulle.
Tässä tietenkin toteutuu ikiaikainen fantasia luonnosta, joka olisi kokonaan ihmisen hallinnassa. Kummallista on, että tämä operaatio (kastraatio?) tapahtuu jonkinlaisen eläimen kahtia jakamisen kautta: kaikki vieraus, hurjuus ja villeys eläimessä, siis kaikki merkitykset jotka tulevat sen elämästä ja kulttuurista ja mielestä, siirretään siihen symboliseen puoleen, jossa se voi edustaa villeyttä, vapautta, hurjuutta ja muita ominaisuuksia mutta vain ihmiselle harmittomassa mittakaavassa. Eläimen ruumis sitä vastoin palautetaan materiaaliksi, jota voi syödä tai jolla on muita hyödyllisiä toimintoja (ekosysteemin osana esimerkiksi). Tällä tavalla voidaan kätevästi hyödyntää eläimestä sekä sen olemus että sen ruumis, joutumatta ikinä oikeastaan todella kohtaamaan sitä. Ihminen on ihmiselle susi, ja kana, no, se on nuggetti. 

Omanlaisensa ylösnousemus. 





tiistai 28. elokuuta 2012

Babe, you rock my world



Vielä yksi apinajuttu. Minulle näytettiin viikonloppuna baarissa seuraavaa kuvaa. Ollaan söpöyden idean äärellä. 

Ääk.
Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista vauvakuumetta, mutta olen kyllä leikitellyt ajatuksella jälkeläisestä ison apinan kanssa (likainen mielikuvitus on muuten sitten ihan omanne). 

Niin kuin aiemmin on ollut puhetta, ihminen ja simpanssi ovat hyvin läheistä sukua keskenään. Lajien välinen geneettinen lähisukulaisuus antaa olettaa, että risteytyminen voisi olla mahdollista: vaikka ihmisellä on yksi kromosomipari simpanssia vähemmän, niin vastaavia hybridilajeja tunnetaan muitakin. Esimerkiksi hevonen ja aasi pystyvät saamaan aikaan muuleja. Liikeri taas on tunnetusti leijonan ja tiikerin risteytys, ja onpa sellaisiakin erikoisuuksia kuin pyyteeri tai särkilahna. Hybridit ovat yleensä steriilejä, mutta eivät aina: hybridi voisi siis (kai) teoriassa muuntua omaksi uudeksi lajikseen.

Liikeri. 
Ihmisen ja simpanssin välisestä hypoteettisesta hybridistä käytetään nimeä Humanzee.Yhtään todistettua humanzeeta ei tiedetä, mutta aiheen epäonnisista tutkijoista tunnetuin on neuvostobiologi Ivanovich Ivanov, joka yritti 1920-luvulla koe-hedelmöittää simpanssinaaraita ihmisspermalla (kenen, siitä ei ole tietoa). Kokeen epäonnistuttua Ivanov halusi yrittää hedelmöittää vapaaehtoisia ihmisnaaraita ensin simpanssin, sitten orankin spermalla. Myös nämä kokeet menivät myttyyn, ensimmäinen ranskan siirtomaahallituksen toimesta, toinen taas koska herra oranki (joka tuskin oli vapaaehtoinen) ehti kuolla ennen koejärjestelyä. Kysymys jäi siis ratkaisematta. 

Tutkimuksen isä?
Toinen maailmansota ja natsien ihmiskokeilut hieman vähensivät innostusta rodunjalostukseen, ja nykyään ihmis-apina-ristisiitosten tutkiminen on vahvasti kiellon alueella. Kiellon taustalla ovat ihmiskokeisiin liittyvät eettiset ongelmat, mikä on tietysti ihan oikein, mutta apinavauvakuumeen vaivaamassa tämä herättää muitakin kysymyksiä. Jos kerran biologia ei näe mitään ongelmaa ihmisen ja simpanssin jälkeläisen synnyttämisessä, ja voisi hyvin kuvitella, että lapsikin olisi ihan tyytyväinen jos sillä vain olisi rakastavat vanhemmat (itse asiassa ihmisen ja simpanssin suvut lisääntyivät aivan onnellisesti keskenään vielä miljoona vuotta sukuhaarojen eroamisen jälkeen), ongelmana on oikeastaan yhteiskunta, joka asettaa melko erilaiset eettiset standardit toiselle vanhemmista kuin toiselle. Jos yksikin tällainen henkilö syntyisi, se kyseenalaistaisi saman tien aika lailla kaiken valtiollisesta lainsäädännöstä YK:n ihmisoikeusjulistukseen. 

En ole löytänyt riittävän hurmaavaa apinaa, mutta jos nyt kuitenkin hetken annan itseni haaveilla raskaudesta. Olisiko humanzee-vauvani koe-eläin, vai niin sanottu erityislapsi? Asuisiko se laboratoriossa vai saisiko se tukiopetusta? Omistaisinko minä sen? Saisiko sen hankalana tappaa? Jos se saisi elää, olisiko sillä oikeus koulutukseen? Saisiko se äänestää?  Saisiko se äänestää siitä huolimatta, että olisi koe-eläimenä? 

Perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien välikysymys. Mitä jos se ei olisikaan steriili, ja sille löytyisi humanzee-puoliso, ja niitä tulisi lisää? Alkaisiko humanzee-vähemmistö vaatia oikeuksia? Kieliopetusta kouluihin, kiintiöitä yritysten hallituksiin, edustajia parlementteihin? Maa-alueiden palauttamista alkuperäis-simpansseille afrikan sademetsissä? Lajienvälistä tasa-arvoa? Loppu assimilaatiolle ja diskriminaatiolle! Oikeus lajityypilliseen elämään!!  Pois sorron ikeestä!!! Liberté, Égalité, Fraternité!!!!!!


Keskeytämme ajatuskokeen poliittisesti vaarallisena. Päivi, miten sen abortin kanssa olikaan? 

maanantai 27. elokuuta 2012

Interventio nro 1

Naamiointiostostemme tarkoituksena oli osallistua taiteiden yöhön omalla panoksellamme. Toisten historian nimissä kävimme puolilta öin pitämässä Ratsastajapatsaalla luennon veistoksen suuremmasta henkilöstä eli Käthy-hevosesta.

Haluan huomauttaa, että kohua herättänyt "murhaaja"-kaiverrus patsaan tukijalassa ei ollut meidän tekosiamme. Mannerheim eittämättä vei toiminnallaan hengen lukuisilta ihmisiltä ja muilta eläimiltä, mutta hän ei ole näkökulmastamme kovinkaan kiinnostava tyyppi. Jos jotain olisimme patsaan tekstiin lisänneet, niin huomautuksen Käthystä.

Käthyn elämä alkoi Ruotsissa vuonna 1934. Hän syntyi tamma Blancan ja ori Kyffhäuserin kohtaamisesta (ehkäpä kyseessä ei ollut keinosiemennys). Rautias Käthy kasvoi Ruotsissa 5-vuotiaaksi, jolloin hänet myytiin Mannerheimille 3000 kruunun hintaan.

Vuonna 1939 Käthy osallistui sotaharjoituksiin Karjalan kannaksella ja kulki koko sodan ajan Mannerheimin mukana.
Käthy sotaharjoituksissa. Mies kuvausrekvisiittaa.
Käthy oli suuri ja upea, hänen säkäkorkeutensa oli 171 senttiä. Tauno Taajamaa on kirjoittanut hänestä teoksen Lempeäkatseinen legenda.

Vuonna 1951 kun marsalkka kuoli, Käthy osallistui hautajaisiin mustassa Ruotsista tilatussa suruloimessa. Käthy oli tällöin viimeisillään raskaana Held-orille. Tammavarsa kuoli vielä samana vuonna suolentukokseen. Toisen jälkeläisensä Soffin Käthy synnytti 1952. Hänen isänsä oli Hala-Li-niminen ori.

Käthy toimi patsaansa mallina ja vieraili taiteilija Aimo Tukiaisen ateljeessa, vaikkakin kuvanveistäjä käytti myös toista mallia.
Hautajaisasu.
Käthy vietti viimeiset vuotensa Ypäjällä, jossa hänet surmattiin epäselvissä olosuhteissa. Rehumestari oli antanut käskyn Käthyn tappamisesta (hevosten kohdalla käytetään termiä "poistaminen"). Toinen rehumestari kuitenkin vastusti päätöstä ja sulkeutui talliin Käthyn kanssa. Vastusteluista huolimatta Käthy ammuttiin helmikuussa 1953 (toisin kuin muistomerkissä sanotaan) Ypäjän puolustuslaitoksen ykköstallin edessä. Uusien tietojen mukaan Käthy oli terve ja hyvissä voimissa eikä surmaamiselle ollut järkiperustetta. Käthyn muistomerkki paljastettiin Ypäjällä vuonna 1991.


Videon kuvasi assistenttimme Markus S.






torstai 23. elokuuta 2012

Jessikan pentu

Kävimme Teriken kanssa Stage-festareilla katsomassa Leea Klemolan Jessikan pennun. Se oli meille molemmille järisyttävä kokemus, mutta emme ole oikein osanneet eksplikoida sitä, mikä siinä oli niin hienoa. Sanat eivät tunnu riittävän, sillä esityksessä päästiin jollekin esisanalliselle tasolle. Aion silti yrittää.
Kuva: Sami Tirkkonen. Kuvassa Jekku, Jessika ja Jessikan äiti, joka esittää Jessikan poikaa Ilvestä.

Minulle Jessikan pentu kertoi ainakin kasvatuksesta. Siis ei niinkään yksittäisen ihmisyksilön kasvattamisesta, vaan siitä, miten kokonainen laji on domestikoitunut. Kasvattaminenhan on aina jonkinlaista kesyttämistä, villiyden (eli omatahtoisuuden?) poistamista toisesta. Esityksessä koira ja ihminen vertautuvat toisiinsa: olemme kesyttäneet toisemme tai itsemme toisen kaveriksi. Siinä prosessissa meidän molempien aivot ovat pienentyneet 10 prosenttia. Huomatkaa, että nyt käytän lähteenä yksinomaan Jessikan pennun käsiohjelmaa, biologista osaamista minulla ei edelleenkään ole. "Kesytetyllä eläinlajilla on 10 % pienemmät aivot kuin villillä kantamuodollaan. Aivoista katoaa sekä älyä että aistiherkkyyttä. Ihmisen aivot ovat pienentyneet saman verran n. 5000-10 000 vuotta sitten. Syytä ei tiedetä."
Mammutti, jota en koskaan näe elossa.

Päähenkilöt Jessika (nainen) ja Jekku (koira) palaavat mielikuvamatkalla villiyden aikaan, sinne missä ei vielä ollut menetetty jotain. Tätä jotain yritetään jäljittää. Se ruumillistetaan mammuttiin. Voimme surra sukupuuttoon kuollutta lajia kuin edesmennyttä rakastettua: jotakuta, jota emme enää koskaan kohtaa. Tabun alueella oltiin melkoisen syvällä kun Jessika ja Jekku painivat ilman vaatteita teltassa. Kyseessä oli ehdottomasti seksuaalinen toiminta, mutta myös ottelu, jossa selvitettiin kuka on kuka. Mutta ei sillä tavalla, että jommastakummasta olisi tullut herra, vaan pikemminkin tulos saikin jäädä ratkaisemattomaksi, loputtomaksi painiksi.

Olen pitkän aikaa pohtinut, miten voisin edes yrittää sanallistaa eläimen ajatusmaailmaa: millaisia ajatuksia eläimet ajattelevat. Klemola oli onnistunut tässäkin. Jekku on aluksi pitkän aikaa hiljaa, kunnes metsässä se toteaa: "Ei saatana, onko tuolla jänis." Puhuu se filosofisempiakin asioita, esimerkiksi Koko-gorillasta, ja suunnittelee käyvänsä leikkauksessa kun "lähtee niin helposti lapasesta". Sen koiruus on tallella. Ei ollut hetkeäkään sellainen olo, että tässä nyt taas eläin kuvastaa jotain ihmisyyden piirrettä tai toimii metaforana. Koira on koira ja kertoo koirana olemisesta.

Ihana kaunis esitys. Ja täysin hävyttömästi käytetty musiikki sai kyynelehtimään.

Vielä käsiohjelman määritelmä eläimestä: "Ennen vähemmän kuin ihminen. Kirii koko ajan välimatkaa. Tätä nykyä mysteeri. Mahdollinen Jumalan piilopaikka."

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Päivän antia


Tänään teimme apurahahakemusta. Tällainen muotoilu tuli: 

"Toisten historia on taiteen ja tieteen välille sijoittuva hanke, jonka tavoitteena on tutkia toisten lajien kulttuurihistoriaa niiden näkökulmasta käsin. Hanke toteutuu yhteistyössä tieteen- ja taiteentekijöiden kanssa tehdyn kirjallisen tutkimustyön sekä näyttelyiden muodossa. Hankkeen puitteissa tutkitaan, millä tavalla eri lajien elinpiirit ja kokemukset ovat muuttuneet kuluneen sadanviidenkymmenen vuoden aikana. Tavoitteena on avata sitä, miten toiset lajit kokevat ja ovat kokeneet maailmaa, ja esittää ihmisen näkökulmasta kirjoitetulle historiankirjoitukselle vaihtoehtoja. Tutkimus keskittyy toisaalta muiden lajien kokemusten jäljittämiseen ja tutkimiseen, ja toisaalta kyseenalaistamaan vakiintuneita tapoja esittää "toisia" ja näiden kulttuureita. Hankkeeseen liittyvät taideprojektit lähestyvät aihetta kokemuksellisuuden kautta: tavoitteena on paitsi tuottaa tietoa toisten lajien kokemusmaailmasta myös tehdä mahdolliseksi toisten näkökulmaan eläytyminen taiteen keinoin."

Totesimme myös, että pitäisi kirjoittaa eläinten mytologioita. Samalla tavalla, kuin ihmiset ovat kirjoittaneet selityksiä asioille, joiden kanssa elävät, mutta joita eivät oikein ymmärrä, niin kuin vaikka aurinko, tai ukkonen, tai tietoisuus. Yleensä nämä selitykset on tavattu kirjoittaa siten, että vaikuttaa kuin k.o. ilmiö olisi olemassa erityisesti kirjoittajaa varten, kuten että aurinko olisi kehittynyt jottei ihmisellä olisi pimeä jne, vaikka sillä on kai ihan eri tarkoitus (tai ei tarkoitusta ollenkaan). Kiinnostavaa on muun muassa, miten eläimet mahtavat ymmärtää koneet. Linnut esimerkiksi saattavat ajatella, että juna on laite, joka kerää hyönteisiä (jotkut linnut nimittäin odottavat asemalla ja napsivat sitten ötökät tuulilasista). Samaten jotkut loislajit tai symbioosissa elävät saattavat ajatella, että toinen laji on kehitetty erityisesti heitä varten. Niin kuin että norsu on pikkulintujen kulkuväline. Jotenkinhan niiden on asiat selitettävä, niin kuin meidänkin. 

Tähän päädyttyämme lähdimme ostamaan eläinaiheisia valeasuja. Helsingin naamiaiskauppojen valikoimassa on muuten kehittämisen varaa! 
Paavo oli päässyt eläinmaskien joukkoon. Talking about kehittämisen vara.

Tää on vaan tositosi ruma.

perjantai 17. elokuuta 2012

Tuotantoelimiä


Lehmät on ihmeellisen hienoja. Mutta Viikin vierailusta jäi myös ajatus koko maidontuotantohomman kummallisuudesta. Toisia laitetaan koko ajan synnyttämään vaan, koska emme pysty tekemään maitoa tai vastaavaa juomaa itse. Tarvitsemme siihen lehmien vartaloita. Nykyinen teollistunut elämänmuotohan on mahdollista mm. teknologisen kehityksen takia, mutta orgaanisia prosesseja on ollut vaikeampi jäljitellä. 

Kaikenlaisia järjettömyyksiä on aikojen saatossa rakenneltu. Esimerkiksi sellainen asia kuin toimiva kohtu on osoittautunut hankalaksi rakentaa. Sehän olisi hyödyllinen, jos pitäisi esimerkiksi tehdä uusia eläimiä (siis tosiaan ihminen ei pysty tekemään eläimiä, siihen tarvitaan...eläimiä). Joku viisas sitten rakentamaan tällaista keinokohtua, en nyt muista oliko kyseessä lammas vai mikä. Siis täysin itsenäisesti olemassa oleva, erillinen kohtu. Biokemiallisesti tässä keinokohdussa oli kaikki paikallaan, aineenvaihdunta toimi ja lämpötila oli oikea, mutta muodoltaan se oli mitäpä muuta kuin läpinäkyvä pleksikuutio. Ei sitten tullut karitsoita. 

Kuka muu kuin insinööri lähtee rakentamaan kohtua, ja tekee siitä kuution muotoisen?

Näistä alkuvaikeuksista huolimatta näyttää siltä, että tulevalla vuosituhannella orgaanisten prosessien suunittelu ja toteuttaminen tulee mullistamaan maailmaa samalla tavalla kuin tekniikan kehitys on tehnyt edellisellä. Ihan varmasti pystytään joskus tekemään maitoa, ja lihaa, eikä tarvita edes keinokohtuja. Nykyään nämä ovat tosin vasta spekuloinnin ja prototyyppien asteella. Ja ongelmiakin on. 

Biotaiteilijoiden Oron Cattsin ja Ionat Zurrin "Victimeless leather"- projektissa esitettiin pienenpieni nahkatakki, joka oli tehty viljellyistä lihasoluista ja jota ylläpidettiin bioreaktorissa. Takki oli siis eräänlaista semi-elävää ei-kenenkään lihaa. (Tarina kertoo, että eräässä näyttelyssä bioreaktori meni epäkuntoon ja teos kuoli). 

Trendi? 
Vaikka teos esitteli hypetettyä uutta teknologiaa jonka avulla voidaan teoriassa tehdä "lihaa tyhjästä", itse viljelyprosessiin tarvitaan ainesosaa, joka saadaan syntymättömistä vasikoista. Tämän uhrittoman lihatekniikan kehittelyyn siis tarvitaan taas lehmiä, jotka tekevät vasikoita, joista uutetaan ainesosia, joita käytetään tutkimuksessa. Jutu idea olikin siinä, että niin kuin niin usein tieteessä ja taloudessa, uhrit olivat vaan kulisseissa piilossa.

Pidän itse tiedettä jonkinlaisena kollektiivisena perversiona ihan yhtä paljon kuin uuden tiedon etsimisenä, enkä ajattele että maailma jotenkin tieteen kautta yleisesti otaen kehittyy (paremmaksi). Se vaan muuttuu. Mutta ehkä joskus nämä eläinten farmaus-ajat näyttäytyy barbaarisina ja alkeellisina: se oli silloin, kun maito tehtiin vielä lehmässä! Yäk! 



torstai 16. elokuuta 2012

Lehmien nimet

Yksittäisen lehmän sukupuun voi jäjittää ainakin 50-luvulle asti. Tiettynä vuonna syntyville lehmille annetan aina tietyllä kirjaimella alkava nimi. Näillä nimillä lehmät ovat sukukirjoissa. Varsinainen tunnistus tapahtuu kuitenkin numeron avulla. Selailimme Osmo Vatasen Ystävä, Hyvä ja Äpyli -kirjaa, johon oli listattu kaikkien vuosina 1974-90 syntyneiden suomalaisten lehmien nimet. Yksi suosikkinimi oli by the way Lolita. Lauroja oli 347 kappaletta ja Terikejä peräti yksi. Terike: "Mä olenkin oikeasti lehmä!!" Jarmo: [dumdidum]

Hän on elintarvike

Tänään teimme Teriken kanssa retken Viikkiin.
Terike ja King Kong.
Viikin koetilalla tapasimme ja haastattelimme maataloustieteiden laitoksen johtajaa Jarmo Jugaa. Keskustelumme koski nautoja, sillä ensimmäinen projektimme keskittyy niihin. Tai heihin. Jarmolta kyselimme nautojen elämästä syntymästä kuolemaan sekä elinolosuhteiden muutoksesta. En laita haastattelua tänne vaan hyödynnämme sitä toisessa yhteydessä, mutta kerron joitain kiinnostavia faktoja.
Utelias lehmä tutki aidan yli polkupyörää.
Lehmävasikan elämä alkaa useimmiten keinosiemennyksestä. Muutama päivä syntymisen jälkeen se vieroitetaan emosta. Emojen mylvintä vasikoiden perään on kuulemma sitä pahempaa, mitä kauemmin ne ovat saaneet viettää yhdessä aikaa. Vasikka siirretään kasvamaan toisten samanikäisten kanssa. Nykyisin vasikoiden yksittäiskopit on kielletty. Hiehot elävät toisten hiehojen kanssa. Mitään nuoruuden kulta-aikaa tämäkään tuskin on, sillä kuten lypsylehmiä, niitäkin pidetään parressa, ellei kyseessä ole pihattonavetta. Kesäisin parsinavetan lehmillä on oltava mahdollisuus päästä ulkoilemaan, mutta tätä lakisäädöstä kierretään rakentamalla navettoja sellaisiin paikkoihin, joiden yhteydessä ei ole laidunta. Vuoden ikäisenä hieho siemennetään. Ennen poikimista se erotetaan toisista. Synnyttämisestä alkaa lypsylehmän ura. Lypsylehmän suoritusta voi verrata siihen, että ihminen olisi jatkuvasti maratonilla. 5-6 viikon kuluttua poikimisesta lehmä siemennetään uudestaan. Poikimaväliksi jää noin 400 vrk kun lehmän laktaation eli maidontuotannon pituus on 320-330 vrk. Lehmä on siis jonkin aikaa ummessa ennen toista synnytystä. Seuraava synnytys jää useille lypsylehmille viimeiseksi. Kun laktaatio päättyy, noin 4-vuotias lehmä "poistetaan". Teuraskuljetukset voivat olla Suomessa pitkiäkin keskittyneiden "yksiköiden" vuoksi. Teurasautoissa lehmiä saattaa olla kahdessakin kerroksessa. Teurastamolla lehmillä on rauhoitusaika, koska ne ovat matkasta stressaantuneita, ja stressaantuneen eläimen liha ei ilmeisesti maistu hyvältä. Ne tapetaan sitten vasta seuraavana päivänä. Lehmä tainnutetaan ja sen kurkku leikataan auki. Kuolema kestää noin minuutin.
Lehmät menevät yksi kerrallaan lypsykoneeseen, sinne jonotellaan.
Hiehojen pihatto(?).
Emme päässet rapsuttamaan lehmiä, mutta ehkä ensi kerralla onnistumme siinäkin. Menimme pohtimaan kokemaamme puistoon, jossa sijaitsi jonkinlaisia lehmien muistomerkkejä. Illan hämärtyessä niissä pitäisi näkyä hologrammeja.
Meitä tuijotettiin.
Lopuksi kävimme Prismassa. Siellä oli Ekasalongit-niminen yritys. Luin väärin Eskatologit. Siitä tuli nopeasti ex-skatologit. Pähkäilimme, minkä tiedekunnan alaisuuteen skatologia kuuluu. Lääketieteen lisäksi veikkasimme humanistista.
Viikin Prismasta löytyy mitä tahansa.
Myös lehmien omaisuutta.




Hei hoi

Musiikkitalon edustalle pystytetään tosi isoa haukiveistosta. Toisin kuin voisi odottaa, veistoksen hauki on pystyasennossa. Luonnontilassa se luultavasti viihtyy parhaiten öö oikeinpäin.
Se on iso.
Kiinnostavaa, että kala saa oman patsaan. Yleensähän ihmiset eivät oikein osaa ajatella kaloja eläiminä. ("En syö lihaa, mutta kalaa syön kyllä." Mikä logiikka?) Kaloilla kuitenkin on yhtä herkkä tuntoaisti kuin ihmisillä, ellei herkempi. Ne tuntevat stressiä, pelkoa, mielihyvää ym niin kuin muutkin elävät otukset. Ne aistivat ympäristöään ja kommunikoivat keskenään omilla kalatavoilla, joista emme voi mitään ymmärtää.

Kalojen tragedia on se, ettei niillä ole ääntä eikä ilmeitä. Jopa lainsäätäjät ovat unohtaneet kalat. Eläinsuojelulait eivät ulotu kaloihin asti.

Hauella on kalana erityisasema suomalaisessa mytologiassa. On tietysti Kalevala, Väinämöinen ja eräs kuollut hauki. Lisäksi hauen on uskottu pystyvän uimaan elävien ja kuolleiden valtakunnan välillä. Jos sielu joutuu hauen nielemäksi ("hauen suoleen"), niin henkilöllä menee erityisen huonosti.

Kun etsii netistä tietoa hauesta, kaikki haut johtavat ruokalajeihin. Hauki on eläin eikä elintarvike. Samoin suuri osa kuva-annista keskittyy siihen, miten joku idiootti on tappanut hauen. Onpa vaikuttavaa.

Loppuun hauska video.
EDIT: Heittoni eläinsuojelulaeista ja kaloista herätti kritiikkiä. Eläinsuojelulaissa toki sanotaan lain koskevan kaikkia selkärankaisia. Kala myös pitäisi teurastaa ja tainnuttaa heti pyydystämisen jälkeen. Tämä saattaa toteutua yksityisten kalastelijoiden kohdalla (joskin epäilen suuresti, sillä kalastukseen ei vaadita samanlaista taitojen osoittamista kuin metsästykseen). Suurempi ongelma ovat kalankasvattamot, joissa eläimille ei edes yritetä vaatia mahdollisuutta toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä. Lisäksi ammattimaisessa massakalastuksessa eläimiä ei lopeteta pyytämisen jälkeen vaan niiden kuolemaa pitkitetään esimerkiksi laittamalla ne elävinä jäihin. Eli käytännössä eläinsuojelulaki ja sitä valvovat viranomaiset kantavat huolta kalojen hyvinvoinnista vielä paljon, paljon vähemmän kuin muiden tuotantoeläinten kohdalla.

Peter Singer ottaa kantaa urheilukalastukseen artikkelissaan Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset: "Mutta tieteellinen tutkimus on tuonut uutta tietoa myös muiden kuin ihmistä lähimpänä olevien lajien elämästä. Lynne Sneddonin ja muiden Roslin Instituten tutkijoiden havainto, että kalat tuntevat kipua ja koukkuun tarttuminen satuttaa niitä, on antanut uutta voimaa kalastusta vastustavalle liikkeelle. Vaikka kaloilla tehty tutkimus aiheutti niille kärsimystä, jos sen ansiosta yleinen mielipide kalastus”urheilua” kohtaan muuttuu, tutkimus on vähentänyt kalojen kärsimän kivun kokonaismäärää miljoonakertaisesti verrattuna tutkimuksen aiheuttamaan kärsimykseen."


tiistai 14. elokuuta 2012

Sukupuoli

Tajusin juuri yhden jutun. Nautojen keinosiemennyksessä kontrolloidaan sitä, kumpaa sukupuolta tuleva vasikka on. Eikö tämä tarkoita sitä? Ei kai sen toisaalta pitäisi mikään yllätys olla. Pikemminkin kai olisi outoa, jos asia olisi jätetty luonnon haltuun.

Tämä tarkoittaa siis sitä, että naudan kohtalo sinetöidään jo ennen kuin koko yksilö saa alkunsa. Mikäli päätetään tuottaa lihaa, siemennetään sonnivasikka. Jos taas maitoa, niin lehmävasikka.

Aasian maissa varmaan arvostettaisiin jos sama tekniikka saataisiin käyttöön ihmislapsia tehtailtaessa. Ei tarvitsisi sitten abortoida niin paljon niitä tyttösikiöitä. Voitaisiin tuottaa pelkkiä koiraita. Sitten olisikin vuorossa nuorten miesten liikatarjonta, joka käsittääkseni usein ihmiskunnan historiassa on johtanut sotaan. Mitkä olisivat eläintenjalostuksen keksintöjen mahdollisuudet jos niitä sovellettaisiin ihmisiin, toisin sanoen jos ihmiset soveltaisivat niitä itse itseensä. Ja tullaanko ne ottamaan käyttöön piankin.

perjantai 10. elokuuta 2012

Lehmien välisestä ystävyydestä



ei ole kyyttöjen euroviisuhitti, vaan laatujournalismia. Ilta-Sanomat nimittäin uutisoi, että myös lehmien välillä on havaittu olevan ystävyyssuhteita. Kerrottiin myös, että huonossa väleissä olevat lehmät stressaantuvat, jos ne joutuvat olemaan liian läheisesti tekemisissä. Noin äkkiseltään tämä ei kuulosta hirveän yllättävältä, onhan kyseessä pitkäikäinen laumaeläin. 

Lehmä on varmaan yksi pisimmälle jalostetuista eläimistä maailmassa, mutta vaikka niistä kuinka yrittäisi tehdä toistensa klooneja, on niillä lehmämäisen päättäväisesti oma yksilöllisyytensä. Tämä on tietenkin vähän kiusallista tuotantonäkökulmasta katsottuna, koska siitä aiheutuu kaikenlaisia eettisiä probleemeja. Olisi paljon helpompaa, jos pystyisi jalostamaan olioiden ajatukset ja tunteet samalla tavalla kuin niiden ruumiit ja käyttäytymisen. 

Dolly, meet Dolly. 
On kummallista, kuinka paljon ihminen yrittää mitätöidä ja tuhota tuotantoeläinten yksilöllisyyden, kun samaan aikaan juuri eläimen yksilöllisyys ja tieto siitä, että "se on joku" on juurikin se maaginen asia, jota eläintarhoissa ja safareilla janotaan kohdata. Keskustelimme tästä Lauran kanssa kansallismuseoretkemme jälkeen, ks. Lauran This Strange Effect- postaus. Laura ehdotti, että kokemus olisi sukua taiteen kohtaamiselle. Kallistun samalla kannalle. 

Asetelma. 
Tästä ajatus liikkuu luontevasti siihen, miten lapset kokevat eläimet. Tiettyyn ikään saakka lapset eivät tee erottelua ihmisen ja muiden olioiden välillä: jos tavataan joku uusi eläin, on yhtä tärkeää tietää mikä sen nimi on, kuin että mikä eläin se on. Vähän kaikenlaiset asiat ovat lapselle Hän. Eläimen yhtäaikainen outous ja samanlaisuus ei ole halveksuttava, vaan ihmeellinen ja kunniotusta herättävä asia. Lapselle pitää erikseen opettaa, että lehmät eivät ole henkilöitä, vaan vain esimerkkejä lajista nauta. Ja että Naudat eivät ole samanlainen ryhmä kuin Virtaset, vaan esimerkki kategoriasta eläimet. Sitten niitä onkin jo ihan helppo syödä. 

Tämänkaltainen eläimen kohtaamis-kokemus ei ole oikein aikuiselle sovelias enää muualla kuin erilaisilla bongausmatkoilla tai vastaavilla. Kuitenkin se on niin tärkeä, että miljoonat ihmiset liikkuu koko ajan ympäri maapalloa sen perässä. Sitä kokemusta tarvitaan. Ja jopa arkisessa elämässä ihmiset haluaa aina, että eläimet pitäisi niistä. Jos joku onnistuu luomaan villieläimeen erityisen suhteen, se on aina ylpeilyn aihe. Kukaan, joka haluaa olla terveen maineessa ei kehuskele sillä, että on "eläinten vihaama".  Silti intuitiivinen kokemus siitä, että eläin on Joku kielletään oikeassa elämässä epärationaalisena. Mutta mitä jos tämä onkin juuri oikea tapa nähdä? 

Eräs Hän. 

Olen joskus miettinyt liittyvätkö ihmisten aika rajut reaktiot eläintuotannon kyseenalaistamiseen tähän. Siinähän ikään kuin sanotaan, että vastoin kaikkea mihin sut on kasvatettu, asiat ovat sittenkin Hän, ihan niin kuin alun perin tiesitkin. Että sua on, sori vaan, huijattu ja pahasti, ja sulle on opetettu ihan väärät asiat. Kai siinä raivostuu. 



This strange effect

Tykkään kohdata eläimiä. Tykkään käydä kotieläinpihoilla ja paikoissa, joissa on lemmikkejä. Kun olen metsässä, toivon kaikista eniten näkeväni eläimen. Luonnonvaraisen eläimen näkeminen luonnollisessa ympäristössään on hämmästyttävää.

Pohdimme taannoin, onko olemassa nimeä sille mielihyvän tunteelle, joka syntyy luonnonvaraisen eläimen kohtaamisesta. Ja onko se eri tunne kuin se mielihyvä, joka syntyy esimerkiksi koiran tai kissan kohtaamisesta. Sille tunteelle pitäisi olla nimi. Ja sitä pitäisi tutkia.

Ehkä jollain tavalla eläimen kohtaamisesta syntyvä mielihyvä on sukua taidenautinnolle tai niin kutsutulle subliimille, joka syntyy mykistävän suuren kokemuksen äärellä. (En nyt yritä määritellä subliimia sen tarkemmin, koska kerran koulussa otin sen tehtäväkseni. Oli aika vaikeaa ja sainkin sitten kuulla, että ei sitä ole oikein kukaan muukaan osannut määritellä.)

Taide ja eläin ovat kuitenkin eri asia. Taideteosta ei kohdata, siitä vain nautitaan. Eläin kohdataan. Eläin kohtaa minut. Eläimelle minä olen toinen ja se katsoo minua takaisin. Se ajattelee minusta jotakin, en voi tietää, mitä. Toki tutumpien lajien kohdalla voi päätellä jotain eläimen käytöksestä. Mutta villieläin useimmiten juoksee pakoon. Siksi villieläimen kohtaamista haluaisi aina pitkittää, toivoo, ettei se menisi pois, vaan tulisi luo. Toivoisi kontaktia. Toive on itsekäs, koska totta kai villieläimille on eduksi väistää ja pelätä ihmistä.

Mitä on eläimen näkemisestä syntyvä nautinto? Mikä saa ihmiset ajelemaan hengenvaarallisilla venekyydeillä pitkin Atlanttia bongaamassa vilahdusta valaan pyrstöstä? Ja entä miksikä kutsutaan mielihyvää, joka syntyy kontaktista eläimeen? Ohessa video ihmisistä, jotka ovat aivan pähkinöinä Mishka-nimisestä huskystä. (Olisin itsekin.)


Ps. Mistä tulevat miehet (aina miehet), joiden on tärkeää todistaa, että kissat/koirat rakastavat heitä?

Teriken ja Lauran to do -list

- Palkkaa ihmisiä.
- Perusta museo.
- Osallistu kunnallisvaaleihin.
- Perusta yliopistoon uusi tiedekunta (eläintutkimus, samantyyppinen poikkitieteellinen ja poliittinen kokonaisuus kuin naistutkimus).
- Uudista filosofia.
- Selvitä milloin on syytä alkaa tehdä työtä presidentinvaalikampanjoinnin eteen.

torstai 9. elokuuta 2012

Rikki ja ruosteessa

"En ole ikinä edes harkinnut tulevani tänne", oli Teriken näkemys Kansallismuseosta, jossa vierailimme eilen. Museoissa käyminen kuuluu projektiimme, koska haluamme selvittää, miten erilaisia ryhmiä esitetään museokontekstissa.
Joku esi-isä tai -äiti.
Kansallismuseon kuuluisi kai kertoa Suomen kansan historiaa. Käytännössä museo oli kuitenkin vain kokoelma kulutushyödykkeitä (joista varhaisimmat palasina) ja muoti-ilmiöitä (lasken uskonnolliset kuvat tähän ryhmään). Iloisesti oli sivuutettu kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen mukaan lukien sodat. Joskin alakerran "aarrekammiossa" ("Mikä antikliimaksi!") oli kolikoiden ja tölkkien lisäksi pyssyjä sun muita.
Asevaraston jännittävin anti.
Kiinnostavimpia juttuja olivat oikeastaan seinillä olevat kuvat.
Dude.
Dude with a tongue.
"Siinäpä iloinen kaveri!"
"Luulen, että se on Jeesus."
Informaatiota annosteltiin vähän sattumanvaraisesti. Tavaraa oli kauheasti, mutta ei oikein selvinnyt, millaisissa oloissa niitä käyttäneet ihmiset ovat eläneet. Tai edes, että miksi juuri tällainen esine on ollut aiheellista valmistaa. Mietin, miksi tällaista tavarakokoelmaa edes tarvitaan? Onko jokin muinaisjäänne arvokas vain siksi, että se on muinaisjäänne, ja mitä minun pitäisi saada sen katsomisesta.
Kuka ja miksi?
Eläinten osista tehtyjä juttuja.
Museo oli hyvin rakennettu. Siellä liikuttiin suhteellisen yksiselitteisesti edeten lopulta lähtöruutuun. (Tosin Terike yritti useita kertoja harhauttaa meidät ulos näyttelystä.) Kivaa oli, että reitti kulki eri kerroksissa silleen vähän labyrinttimäisesti. Siis silleen, että aina yhdestä huoneesta tultiin toiseen huoneeseen ja välillä kiivettiin portaita ylös tai alas.
Mitä helvettiä?
Meitä luonnollisesti kiinnosti, miten kansamme eläinsuhdetta on museossa kuvattu. Aineistossa oli väkevästi keskitytty siihen, miten ihmiset ovat historian aikana tappaneet eläimiä. Joitain yksilöitä oli näytillä asusteina.
Lintujen siipiä ja mäyrä.
Myös muutaman eläinaiheisen taideteoksen bongasimme.
Jonkinlainen broileri.

Hevonen ja lohikäärme.

Tuntematon hevonen.
Ihmiskuvauksessakin paljastui eläimellistämistä.
Joku tyyppi, joka on kuvattu seisomassa lohikäärmeen muotoisen itsensä päällä, koska hän oli pakana.
Tuntui siltä, että seurasi tavarantuotannon historiaa eikä niinkään ihmisten tarinaa. Inhimillisin anekdootti koski "kivisilmäistä jumalaa", jonka eräs munkki oli suutuspäissään heittänyt järveen, kun kalaonni oli kääntynyt.

maanantai 6. elokuuta 2012

Maito

Maito on jännä juttu, vaikka useimpien mielestä näin ei ole. On erikoista, että ihmiset, etenkin suomalaiset, juovat sankoin joukoin vasikoille tarkoitettua lehmänmaitoa. Se on oikeastaan tosi erikoista. Itse luovuin tästä tarpeettomasta käytänteestä 14 vuotta sitten. Tai en kyllä koskaan ole varsinaisesti juomalla juonut lehmänmaitoa, koska maku ei ole miellyttänyt.

Tässä eräinä aamuyön tunteina minulle tarjoutui mahdollisuus maistaa naisenmaitoa. (Oletteko muuten koskaan ajatelleet, että "lehmä" ei ole lajin, vaan sukupuolen nimitys? Ei ole "poikalehmiä". Tai no, onhan poikatyttöjäkin, mutta se on vähän eri asia.) No, oli hyvää, maistui aika paljon soijamaidolta (nainen oli muistaakseni elänyt vegaanisella ruokavaliolla). En minä sitäkään juomalla joisi (varsinkaan noin lämpimänä), mutta kokemus ei ollut epämiellyttävä. (Huomautan, ettei minua ole koskaan rintaruokittu. Ja huomautan myös, että tälläkin kertaa nautin maidon (shotti)lasista.)

Ihmettelin suuresti kun tämä minulle maitoa tarjonnut ihminen kertoi, miten oli joskus kysynyt ystävältään, että haluaisiko tämä maistaa hänen maitoaan ja ystävä vastasi, että enhän joisi virtsaasikaan. Sehän on ihan eri asia! Ei virtsaa ole tarkoitettu ravinnoksi. Miksi ihmisruumiista tuleva maito on jotenkin saastaista mutta lehmäruumiista tuleva ei? Miksi ajatus siitä, että joisi pastöroitua ja purkitettua naisenmaitoa, on joistakuista vastenmielinen, mutta Valiolla pyyhkii silti aika kohtuuttoman hyvin?

Rinnat eivät itselleni ole erogeeninen alue, mutta joillekin kuulemma erittäinkin paljon. Entä jos lehmillä on samoin? Kuinka inhottavaa on valjastaa potentiaalinen nautinnon paikka jatkuvalle ylivenymiselle ja metallilaitteille? (On se inhottavaa joka tapauksessa.)

Lehmät eivät ole luonnostaan maitoa purskuavia tuotantolaitoksia. Ihan samalla tavalla niidenkin on synnytettävä maidontuotannon käynnistämiseksi. Maitoteollisuus kytkeytyy lihateollisuuteen siten, että syntyvistä sonnivasikoista suurin osa päätyy lihoiksi, samoin käy maidontuotantoon kelpaamattomien lehmien. Lypsylehmät tapetaan noin nelivuotiaina, jolloin nauta olisi oikeastaan vasta täysikasvuinen.

lauantai 4. elokuuta 2012

Kulttuurihistoriaa


Apinakirjoissa on myös hyviä havainnollistuksia. Esimerkiksi ihmisen ja simpanssin geneettinen 98,77% yhteneväisyys jää väistämättä aika abstraktiksi. Evoluutiobiologi Richard Dawkinsin esimerkissä tehdään ihmisketjua Afrikan halki päiväntasajan kohdalta. Itärannikolla seisot sinä, vieressäsi äitisi, hänen vieressä hänen äitinsä ja niin edespäin, sukupolvia taaksepäin. Ketjussä ei päästä kuin muutama sata mailia itärannikolta, kun jo tullaan simpanssin kanssa yhteiseen kantaäitiin. Kantaäidin toisesta tyttärestä lähtee toinen ketju takaisin kohti itärantaa, päätyen nykyisen simpanssiin (miehet on jossakin toisessa metaforassa). Nykyihminen ja -simpanssi seisovat vastakkain, ketjun yhdistäminä. 

Vaikka ihmisen ja simpanssin sukulaisuutta katsotaan yleensä biologian kautta, voitaisiin myös yhtä hyvin puhua yhteisestä kulttuurihistoriasta. Olisi outoa ajatella, että sukupolvien ketjua taakepäin mentäessä kulttuuri jotenkin jossakin vaiheessa lakkaisi olemasta. Simpanssien ja ihmisen alkuäiti syntyi varmasti johonkin, mitä voisi sanoa kulttuuriympäristöksi. Ja samalla, kun ihminen on sittemmin kehitellyt omaa kulttuuriaan, myös simpanssien kulttuuri on kehittynyt omaan suuntaansa.

                                                                           Washoe ja Loulis

Simpanssilapset oppivat matkimalla ja harjoittelemalla niin kuin ihmisetkin, ja simpanssien kulttuurit eroavat oleellisesti eri asuinalueiden mukaan. Kulttuuri liittyy olennaisesti historiaan ja sukupolvien väliseen tiedonsiirtoon. Esimerkiksi Washoe opetti ottopojalleen Loulisille ihmisten viittomakieltä. Jos viittomakieltä puhuvat simpanssit olisi koe-eläimiksi myymisen sijaan kotoutettu joka luontoon tai jonkinlaiseen ihmisympäristöön, olisi voinut syntyä oikeasti kiinnostava, hybridinen kulttuurimuoto. 

 Vaarallinen ajatus. 

Eläinten kulttuurihistoriaa kartoittavassa tämä herättää muitakin mietteitä. Luonnontieteellisessa museossa käymisen jälkeen puhuttiin Lauran kanssa nautojen kulttuurihistoriasta. Miten niiden elämänmuoto ja elämänkokemus on muuttunut vaikka sadan vuoden aikana, ja miten sitä voisi kuvata. Mutta nautojen kulttuurihistoriaa ei oikeastaan ole, eikä voikaan olla. Niiden vasikat erotetaan äideistään pari päivää syntymän jälkeen, niiden elinikä on vain muutaman vuoden, ja luonnolliset yhteydet lauman toisen ikäisiin ja toista sukupuolta oleviin jäseniin on katkaistu. Nautojen kulttuurihistoria koostuu irrallisten yksilöiden elämistä irrallisista jaksoista, jota kukaan osallinen (nauta) ei voi nähdä eikä edelleen kertoa. 

                                                        (lähde: tämä tuli netistä haulla "nauta")

Juurikin kulttuurin jatkumon tuhoaminen oli Berliiniin uuden juutalaisten museon suunnitelleen Daniel Libeskindin yksi lähtökohta rakennuksen suunnittelussa. Museon läpi kulkee isoja tyhjiä kuiluja, joihin ei pääse sisälle, mutta jotka on mahdollista nähdä museotilan ikkunoista. Kuilut symboloivat sitä kulttuurista tyhjiötä, jonka sukupolvien tuhoutuminen jätti jälkeensä.


 On symboliikasta sinänsä mitä tahansa mieltä, niin nautojen historian museossa ei paljoa muuta kuin kuilua olisikaan.






keskiviikko 1. elokuuta 2012

Näyttämöeläimiä



Mustikkamaan kesäteatterissa on vielä mahdollista nähdä joitakin hienoja sivuhenkilöitä, joista mainittakoon mm. erikoinen mystiseläin, joka syö lapsia, verenhimoinen oravantapainen, joka luulee olevansa karhu, sekä klassinen kaksiosainen hevonen. 

Esitys on muutenkin hieno ja luonnon helmassa, eikä vielä näillä spoilaannu, niin että menkää. 

Eläinten älykkyydestä



Tieteellinen tutkimus jaksaa aina hämmästyttää. Tässä vertailtiin gorillojen, simpanssien ja orankien älykkyyttä ruuvimeisselinkäyttökyvyn avulla. Gorilla vain katseli työkalua, eikä edes harkinnut sen käyttämistä. Simpanssi käytti ruuvimeisseliä kaikilla muila mahdollisilla tavoilla kuin ruuvaamiseen. Oranki taas teeskenteli epäkiinnostunutta, odotti yöhön, ja ruuvasi sitten meisselillä häkin lukon auki ja pakeni. Aika monesti eläinten älykkyyttä mitataan niiden kyvyssä päästä tutkijoita karkuun. 
                                                                       
Toisessa tutkimuksessa pyrittiin jalostamaan rottia älykkäämmiksi. Lopulta saatiin kanta, joka suoriutui koelabyrintista huomattavasti alkuperäistä nopeammin. Vasta tarkemmassa tutkimuksessa huomattin, että jalostuksen myötä rotista oli itse asiassa tullut vaan kuuroja. Ne suoriutuivat labyrintista, koska ympäristön äänet eivät häirinneet niitä.

Kolmas tutkimus. Gerbiilien (tai joidenkin vastaavien) otaksuttiin kaivavan maata koko ajan, koska ne oli "geneettisesti ohjelmoitu" tekemään niin. Joku älypää keksi tehdä kokeen, jossa toiselle gerbiiliporukalle annettiin pesä, jossa oli valmiit pesäkolot mutta ei mitään mitä kaivaa, toiselle taas hiekkainen maa-alusta jota voi kaivaa, mutta johon ei saa tehtyä koloa. Hämmästys ja ihmetys: valmiin pesäkolon saneet gerbiilit olivat tyytyväisiä eivätkä tehneet kaivamisen elettäkään. "Geneettinen ohjelmointi" koski tarvetta olla pesässä suojassa, ei kaivamista toimintona.

Neljäs vielä. Simpanssien kykyä oppia käyttämään kieltä on myös pyritty kyseenalaistamaan. Useimpien menestyksekkäiden tutkimusten lähtökohtana oli, että kieli opitaan sosiaalisessa kanssakäymisessä. Siksi simpanssit, joille opetettiin viittomakieltä adoptoitiin ihmisperheisiin ja niitä kohdeltiin ihmislasten tavoin. 1970-luvulla julkaistussa, paljon hälyä herättäneessä tutkimuksessa kuitenkin saatiin tulokseksi, että simpanssi ei oikeasti käyttänyt kieltä, vaan ainoastaan reagoi ihmisen eleisiin. Tutkimusmenetelmä: simpanssille pidettiin kielitunteja steriilissä luokkahuoneessa, jossa ne opettelivat ruokapalkkioita vastaan yhteydestään irrotettuja, yksittäisiä sanoja vaihtuvien opettajien johdolla. Kuulostaako tutulta?

Ihminen on kyllä tosi viisas eläin.